Ammattina lavastustaide

Teksti: Laura Gröndahl

Nykyaikaisen lavastajan työnkuva ja taiteellinen identiteetti alkoivat muotoutua 1960-luvulla, kun harrastajapohjaiset teatterit ammatillistuivat ympäri Suomea ja televisiotoiminta vakiintui. Taustalla oli yleinen modernisaatio sekä pohjoismaisen hyvinvointivaltion periaate tarjota korkeatasoista kulttuuria jokaiselle kansalaiselle asuinpaikasta riippumatta. Taiteen julkinen rahoitus kasvoi, uusia teatteritaloja rakennettiin pieniinkin kaupunkeihin ja niiden henkilökunta moninkertaistui parissa vuosikymmenessä. Syntyi alueteatterijärjestelmä, solmittiin teatterialan työehtosopimukset ja kehitettiin yliopistotasoista koulutusta keskeisiin teatteriammatteihin.

Modernin teatterin lavastaja oli visuaalisesta ja tilallisesta dramaturgiasta vastaava taiteellinen suunnittelija, jonka työ oli tiiviisti sidoksissa esityksen ohjauksellisiin ja dramaturgisiin ratkaisuihin.

Suurten näyttämöiden lavastaminen edellytti uudenlaista osaamista, niin modernin teatteriajattelun kuin eri tekniikoiden ja materiaalien tuntemista. Näyttämövalaisun kehitys jätti maalatut kulissit historiaan. Lavastusta ajateltiin nyt kolmiulotteisena tilana, joka mahdollisti liikettä ja toimintaa. Vaihtuvat valotilanteet, pyörönäyttämöt ja sähkökäyttöiset nostimet toivat lavastussuunnitteluun ajallisen ulottuvuuden. Lavastaminen alettiin ymmärtää taiteena, joka vaati itsenäistä luovaa ajattelua ja hyvää yleissivistystä käden taitojen lisäksi. Teattereiden teknisen henkilökunnan kasvaessa rakennus- ja maalaustyöt voitiin jättää ammattitaitoisille toteuttajille. ”Ei saa koskaan ottaa käsiä pois taskusta, kun menee verstaalle,” neuvoi kokenut lavastustaiteilija Ensio Suominen nuorempia kollegoitaan. Yhä enemmän naisia alkoi tulla alalle, kun se muuttui fyysisesti kevyemmäksi ja koulutuksen merkitys kasvoi.

Ei saa koskaan ottaa käsiä pois taskusta, kun menee verstaalle

Vastasyntynyt televisio tarjosi kokonaan uuden temmellyskentän nuorille tekijöille 1960-luvulla. Vaikka alkuaikojen studiolavastukset noudattelivat paljossa teatterin perinteitä, niiden ei useinkaan odotettu esittävän realistisia miljöitä. Televisioteatteria tehtiin brechtiläisesti tyylitellen, ja monissa viihde- ja asiaohjelmissa lavastaja sai vapaat kädet sommitella abstrahoituja, veistosmaisia tiloja studioon. Toisin kuin teattereissa, Yleisradiossa ja Mainostelevisiossa työskenteli iso joukko lavastajia saman katon alla. He muodostivat oman pienen työyhteisönsä, joka aktiivisesti vaikutti alan kehitykseen ja identiteettiin.

1980-luvulla lavastajien elämä näytti suorastaan ruusuiselta. Laitosteattereilla riitti rahaa eikä kukaan kysellyt taloudellisen tuloksen perään. Myös vapaiden ryhmien rahoitus lisääntyi vähitellen. Lavastajille oli tarjolla runsaasti vierailukeikkoja, ja etenkin maakuntakaupungeissa oli vakituisia paikkoja vapaana. Televisio oli kehittynyt mustavalkoisesta ”suttuputkesta” varteenotettavaksi taiteelliseksi välineeksi, joka tarjosi ruhtinaalliset resurssit tuotantoihin. Lavastajakunnan ammatillinen itseymmärrys ja tietoisuus omasta merkityksestään kasvoi koko ajan. Myös muut teatterintekijät, kriitikot, tutkijat ja toimittajat alkoivat ymmärtää visuaalisen suunnittelun arvon. Maineikas lavastaja Ralf Forström pääsi Iltalehden kansikuvaan.

1990-luvun lama käänsi lavastajien työllisyystilanteen uuteen asentoon, jossa se on pysynyt tähän päivään asti. Teatterit kiristivät budjettejaan ja alkoivat jättää vakansseja täyttämättä. Vakinaisten lavastajien henkilötyövuodet valtionosuus teattereissa vähenivät lähes puoleen aikavälillä 1992–2015. Suurin osa Yleisradion ja Mainostelevision lavastajista sanottiin irti YT-neuvotteluissa. Kalliiksi, byrokraattisiksi ja toimintamuodoiltaan vanhanaikaisiksi moitittuja julkisia taideinstituutioita on nyt alettu uudistaa. Samalla muuttuvat ne ammatit, jotka niiden tarpeista ja käytännöistä käsin syntyivät. Lavastajien kohtaamat uudet haasteet liittyvät koko työelämän yleisen murrokseen. Pysyvät ammatilliset identiteetit ja vakaat työsuhteet ovat vähentyneet eikä ihmisten odoteta sitoutuvan pitkäaikaiseen työnantajaan, työyhteisöön tai yhteiskunnan instituutioihin. Yhä useampi lavastaja toimii nykyisin freelancerina, liikkuu laajasti esittävien taiteiden kentillä ja saattaa hankkia kakkosammatteja toimeentulonsa turvaamiseksi.

Lavastajien kohtaamat uudet haasteet liittyvät koko työelämän yleisen murrokseen

Toisaalta nykyaikainen lavastaminen vaatii erikoisosaamista, josta ei muutama vuosikymmen sitten osattu edes uneksia. Elokuvauksen digitalisoituminen mahdollistaa virtuaaliset ympäristöt ja tehosteet, jotka tehdään tietokoneella ja yhdistetään studiossa kuvattuihin kohtauksiin. Teatterilavastukset perustuvat yhä useammin valaisuun ja projisointeihin. Kameratekniikoista on tullut osa esitysten normaalia työkalupakkia. Visuaaliselle estetiikalle, esimerkiksi epookkikuvauksen aitoudelle asetetaan entistä korkeampia vaatimuksia, koska yleisö on tottunut seuraamaan huipputason kansainvälisiä elokuvia ja laatusarjoja. Enää ei riitä aikaisempi käytäntö, jolloin lavastajat sujuvasti työskentelivät niin teatterin kuin elokuvan ja television parissa sekä suunnittelivat sivutoimisesti pukuja ja valaisua. Tällä hetkellä koulutetaan erikseen esittävien taiteiden lavastajia, elokuva- ja televisiolavastajia, pukusuunnittelijoita sekä valosuunnittelijoita. Eri tavoin suuntautuneita skenografeja valmistuu vuosittain yhteensä viitisentoista, kun 1970- ja 80-luvulla ”yleislavastuksen” koulutukseen otettiin kolme opiskelijaa vuodessa.

Lavastustaidetta käsittelevät teoreettiset keskustelut ja taiteellinen tutkimus ovat kiihtyneet 2000-luvulla niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Viime vuosina on puhuttu ”laajennetusta skenografiasta”, missä lavastus ymmärretään tilan ja visuaalisen kokemuksen jäsentämisenä yleisellä tasolla, ei vain näyttämö-, elokuva- tai televisiotaiteen puitteissa. Se voi tarkoittaa myös kokeilevia esityksiä, joissa näytelmätekstin ja ohjausidean asemesta lähdetään liikkeelle lavastajan visioista, olemassa olevista ympäristöistä tai materiaaleista. 2000-luvun suomalaiset nykyteatterintekijät ovat tietoisesti pyrkineet rikkomaan isoissa laitoksissa vakiintuneita taiteellisia ja ammatillisia lokeroita sekä kaavamaista ennakkosuunnittelua. Kollektiivinen prosessi korvaa monesti ohjaajan valta-aseman. Teatteriammattien väliset rajat ovat muuttuneet joustaviksi eikä kenelläkään uskota olevan yksinoikeutta tiettyyn ilmaisumuotoon. Työryhmän jäsenet voivat osallistua toistensa työhön, lavastaja tehdä harjoitteita näyttelijöiden kanssa tai äänisuunnittelija ehdottaa tilaratkaisua. Pysyvien ammattikuvien sijasta työryhmä usein itse määrittää, miten tehtävät ja vastuualueet kulloinkin jaetaan. Lavastajan ammatillinen ja taiteellinen identiteetti syntyy ikään kuin uudelleen jokaisessa tuotannossa, ja periaatteessa melkein mikä tahansa voi nykyisin kuulua sen piiriin.