Etusivulle

Miten tullaan lavastustaiteilijaksi?

Teksti: Laura Gröndahl

Lavastustaide aloitti omana pääaineenaan Taideteollisen korkeakoulun Kuvallisen viestinnän laitoksella vuonna 1973. Sitä ennen alaa oli opetettu koristemaalauksen nimellä Graafisen suunnittelun pääaineessa 1960-luvulla ja lyhyen aikaa 1950-luvulla Teatterikoulussa. Suurin osa lavastajista oli aloittanut uransa kokeneemman mestarin opissa suoritettuaan ensin yleisiä kuvataideopintoja.

Korkeakouluksi vastikään ylennetty Taideteollinen oppilaitos oli pieni ja kodikas yhteisö, missä kaikki tunsivat toisensa ja opiskelijat liikkuivat helposti pääaineesta toiseen. Funktionalistisen muotoilun perinne oli voimissaan. Opetus perustui tekemällä oppimiseen, työpajoihin sekä kaikille yhteisiin taideaineisiin ja peruskurssiin, jolla tutkittiin visuaalisen suunnittelun yleisiä periaatteita. Ammatillisia aineita opetettiin edelleen perinteisen mestari-kisälli-suhteen tavoin. Opettaja siirsivät työtapaansa opiskelijoille käytännöllisten tehtävien tai yhteisten projektien kautta. Sisällöt olivat suurelta osin hiljaista tietoa, eivätkä monet taiteilijat olleet tottuneet sanallisesti erittelemään osaamistaan.

Alkuaikojen lavastusopiskelijat tulivat pian siihen tulokseen, ettei omassa pääaineessa saatu oppi ollut likimainkaan riittävää, ja ryhtyivät tarmokkaasti vaatimaan uudistuksia. Myöhemmin pitkäaikaisena lehtorina toiminut Eeva Ijäs arvelee saaneensa hyvät lähtökohdat opettajan työhön, koska oli itse opiskellut ongelmien keskellä: syntyi ideoita siihen, mitä lavastuskursseilla pitäisi opettaa. Tyypillistä myöhemmällekin lavastuskoulutukselle on, etteivät opiskelijat ainoastaan omaksuneet heille tarjottuja tietoja ja taitoja, vaan suhtautuivat niihin kriittisesti ja tuottivat aktiivisesti uusia sisältöjä omista kokemuksistaan käsin.

Vuonna 1973 Kansallisoopperan lavastaja Paul Suominen ryhtyi yhdessä opiskelijoiden kanssa kehittämään järjestelmällistä opetusohjelmaa. Hän korosti lavastamisen luonnetta taiteellisena suunnitteluna, joka edellytti huolellista analyysia, teknistä osaamista ja ennen kaikkea riittävästi aikaa. Lähinnä fondimaalaukseen, perspektiivi-illuusioihin ja tekniseen piirustukseen erikoistunut Suominen toimi lavastuksen yliopettajana ja myöhemmin apulaisprofessorina vuosina 1974–1991. Hän ymmärsi rajoituksensa modernin teatterin suhteen ja palkkasi avarakatseisesti nuorempia kollegojaan tuntiopettajiksi. Erityisesti KOM-teatterin lavastaja Måns Hedströmin tunnit muodostivat kiinnostavan vastakohdan Suomisen näkemyksille. Näytelmiä kuvittavien luonnosten sijaan hän teetti tehtäviä, joissa tutkittiin abstraktia tilasommittelua pienoismallien avulla ja pelkistettiin visuaalisia ideoita mahdollisimman yksikertaiseen muotoon.

Eeva Ijäs vastasi yhteistyöstä Teatterikoulun kanssa jo 1970-luvulla. Lavastusopiskelijat olivat täysivaltaisia jäseniä Tikapuuteatterin nimellä toimineessa opetusteatterissa, jonka produktiot muodostivat koko teatterialan opetuksen rungon. Tavoitteena oli oppia yhteinen työtapa toistamalla teatterin työprosessia ammattiohjaajan ja -lavastajan vetämissä mallinäytelmissä tai opiskelijoiden itse tekemissä esityksissä. Dramaturgian opetus oli avainasemassa, koska sen katsottiin yhdistävän kaikkia teatterintekijöitä. Käytössä oli niin sanottu Lukutapa, jossa pyrittiin huolellisen lähiluvun avulla tavoittamaan näytelmän keskeiset ajatukset ja siirtämään ne näyttämölle. Lavastajan kannalta se merkitsi tekstianalyysiin perustuvaa tiivistä yhteistyötä ohjaajan kanssa pienoismallin äärellä.

Teatterikorkeakoulun työtavat muuttuivat radikaalisti, kun fyysiseen näyttelijäntyöhön keskittyvä Jouko Turkka valittiin rehtoriksi 1982. Häntä ei kiinnostanut ennakkosuunnitteluun perustuva yhteistyö lavastajien kanssa. Yhteydet koulujen välillä katkesivat kymmeneksi vuodeksi lukuun ottamatta valosuunnittelun opetusta, joka oli aloittanut toimintansa Teatterikorkeakoulun osana Tampereella 1986. Kokonainen sukupolvi lavastajia ja ohjaajia opiskeli ammattiinsa ilman kunnollista kontaktia toisiinsa, mikä johti ajattelutapojen eriytymiseen ja jopa konflikteihin teatterikentällä.

Yhteydet koulujen välillä katkesivat kymmeneksi vuodeksi

Lukutavan pohjalta kehittynyt tekstilähtöinen tilasuunnittelu ja visuaalinen dramaturgia jäivät elämään muuntuneessa muodossa lavastusopetuksen perusteisiin. Opiskelijat tekivät kuvitteellisia produktioita pienoismallien avulla, mutta myös vapaamuotoisia installaatioita ja tilateoksia erilaisten tekstien pohjalta. He harjoittelivat käytännön työtä suoraan ammattiteattereissa tai elokuva- ja televisiotuotannoissa, kunnes yhteistyö Teatterikorkeakoulun kanssa alkoi elpyä. Vuonna 1992 Eeva Ijäs ja ohjaaja Laura Jäntti kehittivät ohjaajien ja lavastajien suunnittelukurssin, johon myöhemmin liittyivät dramaturgit sekä valo- ja äänisuunnittelijat. Sen pohjalta kasvanut laaja opintokokonaisuus muodostaa nykyisin Esittävien taiteiden lavastuksen kandidaatintutkinnon selkärangan.

Elokuva- ja televisiotyö oli jäänyt lapsipuolen asemaan ensimmäisten vuosikymmenten lavastuskoulutuksessa. Vielä 1980-luvulla sitä opetettiin ainoastaan neljä viikkotuntia kahden vuoden ajan. Opettajat vaihtuivat, sisällöt olivat usein jäsentymättömiä eivätkä harjoitustuotannot elokuvaopiskelijoiden kanssa vastanneet lavastajien toiveita. Tilanne alkoi kohentua Anu Majan siirryttyä Yleisradiosta lavastustaiteen apulaisprofessoriksi 1991 ja pian sen jälkeen koko koulun vararehtoriksi. Samoihin aikoihin tietokoneavusteiset piirustusohjelmat, virtuaaliset lavastukset ja digitaaliset tekniikat ottivat ensi askeliaan. Taideteollisessa korkeakoulussa oivallettiin oitis niiden mahdollisuudet.

Lavastuskoulutuksen resurssit kasvoivat kohisten ja opetushenkilöstöä tuli lisää. 1980-luvun puoliväliin saakka pääaineella oli ollut yksi vakituinen opettaja ja parikymmentä opiskelijaa. Kymmenen vuotta myöhemmin lavastuksesta oli tullut itsenäinen laitos, jossa työskenteli professori, lehtori, kaksi täysipäiväistä tuntiopettajaa ja amanuenssi. Opiskelijoiden määrä oli lähes kaksinkertaistunut. 1990-luvun alussa he saivat käyttöönsä pienen studion tila- ja materiaalikokeilujen tekemistä varten. Mediakeskus LUME valmistui 1999 tarjoten huipputasoiset opetustilat, muun muassa hyvin varustetut suuret elokuva- ja televisiostudiot, studionäyttämön, puu- ja metalliverstaat sekä tietokoneluokat.

1990-luku oli intensiivistä avartumisen aikaa, jolloin opettajat kehittivät uutta opetusta, matkustivat ja kansainvälistyivät. Koko yliopistolaitosta uudistettiin. Alettiin laatia systemaattisia tutkintovaatimuksia, opetusohjelmia ja kurssikuvauksia sekä kerätä opiskelijapalautetta. Tutkinto jaettiin kandidaatin ja maisterin opintoihin. Siirryttiin periodiopetukseen koulumaisen lukujärjestyksen sijasta, mikä helpotti projektiluonteisten kurssien järjestämistä. Uudet teknologiat synnyttivät uusia opetustarpeita, kuten tietokoneavusteinen suunnittelu (CAD), digitaalinen kuvankäsittely, virtuaalilavastuksen tekniikat sekä valotehosteiden, videoiden ja projisointien käyttö esityksissä. Taiteellinen ja tekijälähtöinen tutkimus ottivat ensi askeliaan.

Lavastuksen pääaineeseen kaivattiin myös uudenlaisia taiteellisia sisältöjä, kun Suominen ja muut vanhemmat opettajat eläköityivät 1990-luvun alussa. Moni opiskelija jäi laitokselle opettamaan heti valmistumisensa jälkeen, muun muassa Liisa Ikonen, Pauli Hurme, Anne Karttunen, Tarja Väätäinen ja Kimmo Sirén. Edellisen opiskelijapolven tavoin hekin pyrkivät tuomaan kursseille sellaisia asioita, joista itse tunsivat jääneensä paitsi. Syntyi kokeilevia työpajoja, joissa opiskelijat kävivät dialogia erilaisten tilojen kanssa, rakensivat installaatioita, kirjoittivat havaintojaan ja laajensivat käsityksiään lavastamisesta. Kun yhteiset kurssit Teatterikorkeakoulun kanssa olivat vähissä, saattoivat he kaikessa rauhassa tutkia visuaalista ja tilallista dramaturgiaa näyttämötoiminnan vaatimuksista välittämättä. Itsenäiset harjoitteet vahvistivat opiskelijoiden taiteellista identiteettiä, mutta ammattikentällä tilannetta kritisoitiin, koska pelättiin heidän vieraantuvan käytännön työstä.

LUME-keskuksen valmistuttua elokuvataiteen laitos siirtyi saman katon alle muun Taideteollisen korkeakoulun kanssa toimittuaan mm. Pursimiehenkadulla ja Ilmalan vesitorneissa. Yhteistyö lavastuksen ja elokuvan koulutusohjelmien välillä tiivistyi, ja vuonna 2001 ne yhdistettiin samaan laitokseen. Elokuvaproduktiot alkoivat viedä aina vain isomman osan lavastusopiskelijoiden lukujärjestyksestä, jota kuormittivat myös digitaalisten tekniikoiden kurssit sekä uusiin tutkintovaatimuksiin kuuluvat tutkimus- ja teoria-aineet. Teatteri- ja elokuvaopinnot eivät yksinkertaisesti enää mahtuneet samaan tutkintoon, ja vuonna 2003 lavastustaide jakautui kahteen suuntautumisvaihtoehtoon. Samana vuonna alkoi pukusuunnittelun viisivuotinen tutkinto-opetus, jota oli edeltänyt kaksivuotinen maisteriohjelman pilotti.

Elokuva- ja televisiolavastuksen, Esittävien taiteiden lavastuksen ja Pukusuunnittelun suuntautumisvaihtoehdot muodostavat nykyisen Lavastuskoulun, joka yhdessä Elokuvakoulun kanssa kuuluu Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokseen eli ELOon. Enimmillään Lavastuskoulun opetushenkilöstöön kuului kolme professoria, kuusi lehtoria, kaksi harjoitusmestaria, opintokoordinaattori ja osastosihteeri. Nykyisin lehtorien määrä on vähentynyt neljään.

2000-luvun kuluessa lavastuskoulutus on integroitunut entistä selvemmin joko teatteri- tai elokuvaopetuksen osaksi. Elokuva- ja televisiolavastuksen, elokuvaohjauksen, tuotannon, käsikirjoituksen, kuvauksen, leikkauksen, ääni- ja pukusuunnittelun opiskelijat perehtyvät yhdessä kaikkiin elokuvan teon vaiheisiin ja osa-alueisiin. Harjoitustyöt etenevät pienimuotoisemmista tehtävistä kohti ammattituotantoa muistuttavien lyhytelokuvien tekemistä.

Esittävien taiteiden lavastuksen yhteistyö Teatterikorkeakoulun kanssa on kukoistanut 2000-luvulla ja vahvistunut entisestään Valo- ja äänisuunnittelun laitoksen muutettua Helsinkiin 2007. Yhteiset kurssit ja produktiot muodostavat nykyisin merkittävän osan opinnoista, mutta hallinnollisesti se on jäänyt yksinäiseksi saarekkeeksi keskelle elokuvan tekemiseen erikoistunutta laitosta. Taideteollisen korkeakoulun yhdistyminen jättimäiseen Aalto-yliopistoon vuonna 2010 ei helpottanut opetuksen koordinointia yliopistorajojen yli. Alan opiskelijat esittivätkin keväällä 2017 yksimielisen vetoomuksen Esittävien taiteiden lavastuksen siirtämisestä Teatterikorkeakouluun, minne he tuntevat henkisesti kuuluvansa.

Keskeiset lähteet

Laura Gröndahl. 2015. ”Stage Design at the Crossroads of Different Operational Cultures. Mapping the History of Scenography Education in Finland.” Nordic Theatre Studies 27:2. 86–102.
Elisa Joro. 2012. Taideyliopistojen toiminta-alusta. Helsinki: Teatterikorkeakoulu ja AaltoARTS.
Timo Kallinen. 2004. Teatterikorkeakoulun synty. Ammattikoulusta akatemiaksi 1971–1991. Helsinki: LIKE
Outi Lahtinen. 2010. ”Koulutusta teatteriammatteihin” kirjassa Mikko-Olavi Seppälä – Katri Tanskanen (toim.) Suomen Teatteri ja draama. Helsinki: LIKE.
Sotamaa & al. (toim.) Ateneum Maskerad. Taideteollisuuden muotoja ja murroksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.
Eeva Ijäs, haastattelu 15.9. ja 24.9. 2014
Liisa Ikonen, haastattelu 12.9.2014
Maija Louhio, haastattelu 14.1.2015
Eeva Ijäksen arkistot.