Synnyin Turussa vuonna 1967. Ensimmäisellä luokalla Puolalanmäen kansakoulussa harjoiteltiin lukemista, kirjoittamista ja laulua. Peruskoulu uudistus oli juuri toteutettu Suomessa, matikassa puhuttiin unioneista joita opettaja havainnolisti piirtämällä taululle pieniä ympyröitä ja niiden ympärille isomman, jonka sisään ne jäivät. Aika toopea. Esikoulussa oli sentään tehty elokuvia värittämällä tussilla käsin filmiruutuja ja näistä koottu filmikela sitten katsottiin yhdessä naurunremahdusten kera. Talvisin lunta oli niin vähän, että lumipallojen teko oli hyvin hankalaa. Ikinä en oppinut tekemään kunnollista täydellistä palloa, kiinteää ja jäisen kovapintaista täsmäasetta. Kun kotona leikittiin teatteria, lakana sai olla esirippuna, kuten oikeassa teatterissa kauppatorin reunalla. Turun Svenskiksen esityksessä näyttelijä lensi katsomon yli vaijerin varassa. Kattokassisen lento jäi ikimuistoisena maagisena tapahtumana muistiini, miten katsojat kääntyivät ihmettelemään yläpuolellaan leijuvaa näyttelijää ja miten minulle jälkeenpäin selitettiin että lentäminen oli tehty vaijerilla, johon näyttelijä oli jollakin salaperäisellä tavalla saatu kiinnitettyä, vaikka olin luullut että tietysti hän osaa lentää oikeasti. Oma esityksemme kavereiden kanssa oli Pekka Töpöhäntä ja muistaakseni sain näytellä Pilliä, vai oliko se Pulla. Ekaluokan aikoihin myös sattui niin että Turun kaupunginteatterissa esitettiin Kalle Holmbergin ohjaamaa Seitsemän veljestä-esitystä. Tietenkin kävimme katsomassa esityksen, olihan siitä jo puhuttu kaupungilla aikaisemmin. Esitykseen oli haettu lapsiavustajia ennakkoon ja kun itse olin liian nuori astumaan näyttelijän kenkiin, olin salaa kateellinen isoveljelleni, joka ainakin pohti mahdollisuutta päästä nousemaan teatterin näyttämölle yhtenä noista veljessarjan lapsuutta esittävistä onnekkaista lapsinäyttelijöistä.

Seitsemänkymmentäluvun Turku oli Suomen kuvataiteen ja teatterin ehdoton kärkikaupunki jumalan ja valtakunnan häpäisy oikeudenkäynteineen; minun mielestäni TV:tä omalla sohvalla katsoneet keltaiset siat olivat sympaattisen ja hellyyttävän oloisia hahmoja. Kaupungin taidemuseo, joka oli lähellä Maariankadun kotiamme, profiloitui paikallisen nykytaiteen esittelijänä ja samalla kun muut luokkamme pojat pelasivat lätkää Tepsin junnuissa, minä koin ihmeitä kansainvälisen pop-taiteen uusien tuulien äärellä naapurikorttelin näyttelysaleissa. Aaltosen museo joen rannalla oli myös yksi lapsuuteni suosikkipaikoita, varsinkin sen kahvio perunaleivoksineen. Äitini oli opiskellut Atskissa ja Hesalainen, Kaj Frankin oppilaana ollut, taidekoulutuksen läpikäynyt muotoilija löysi tuosta pienestä kaupungista suhteellisen helposti kontakteja. Muistan lapsuudestani loputtumat aikuisten keskustelut joissa toistuivat Ateneumin taidekoulun opit ja opetajien nimet, mittasuhteiden merkitys ja fakki, jonka kuvittelin mielessäni jonkinlaisena puupalikkana. Ruotsinkieliset ilmaisut, kuten jättekiva, kyllä karsiutuvat kielenkäytöstäni myöhemmin kun perheeni kanssa muutin Kuopioon. Turun muistoissani lapsuuden Aurajoen ranta oli alituisten happeningien ja mielenosoitusten tapahtumapaikka ja teatteri näiden yläpuolella, kuin kaikkein pyhimmän temppelinä. Myöhemmin olen ymmärtänyt miten valtavan suuri merkitys näillä lapsuuden kokemuksilla on ollut sekä uravalintani, että teatterin ja kuvataiteen arvostukseni suhteen. Silloin teatterilla ja taiteella tuntui olevan merkitystä koko ympäröivän yhteisön henkiseen tilaan ja lapsena sitä piti jotenkin annettuna, itsestään selvänä. Kuinka väärässä ja vähän sitä tiesikään silloin. Minulla oli myöhemmin onni ja ilo työskennellä Kalle Holmbergin kanssa Kansallisteatterissa, jonne lavastin ja puvustin hänen viimeisen teatteriohjauksensa joka oli Peter Frayn`in Demokratia 2005. Ohjaaja ehti tuona aikana kerrata lähes koko uransa hienot hetket ja kertoa niistä vastuksista ja takaiskuista, mitä Turun kausi myös toi mukanaan. Kunnalispolitiikka ja teattereiden hallitukset löivät kapuloita rattaisiin, ja kaikista vastuksista huolimatta tuo aika näyttäytyi maamme teatterihistorian yhtenä kirkkaimmista ajanjaksoista. Teatteri on monimutkainen kone, voisi sanoa; lainatakseni Mikhail Bulkakovin sanoja Teatteriromaanin sivuilta. Demokratian harjoitukset alkoivat joka päivä sillä että ohjaaja kertoi omasta elämastään ja työstään; olihan työryhmässä mukana myös Juha Muje omine hienoine ja viisaine kommentteineen ikäänkuin aikalais kommentaattorina. Olin tuohon mennessä tehnyt joitakin lavastus ja puvustus töitä Kansallisteatteriin, ensimmäinen opiskeluaikojen harjoitustyö tuohon taloon oli Peter Shafferin Equus vuonna 1996, jonka ohjasi Esa Leskinen. Opiskelin lavastajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa lavastustaiteen laitoksella. Aloitin vuonna 1993 ja jo seuraavana vuonna pääsin tekemään opiskeluihin liittyvänä harjoitteluna lavastusta ja nukkeja Helsingin kaupunginteatteriin Bertolt Brechtin näytelmään Kaukaasialainen Liitupiiri. Ohjaaja ja samalla nukketeatterin tekniikan opettajana toimi amerikkalainen Eric Bass ( Sandglass theater ). Tämä oli ihan huippu juttu, sillä olinhan ennen korkeakoulu opiskelujani ehtinyt valmistua puuseppä-artesaaniksi Kuopin koti -ja taideteollisuus oppilaitoksesta ( Muotoilu Akatemia ) ja työskennellyt Nukketeatteri Peukalopotissa assistenttina ja nukentekijänä, sekä täydentänyt opintojani Nukkemestari koulutuksella yhdeksänkymmentä-luvun alussa, Jurvan Käsi-ja taidetollisuusoppilaitoksen kursseilla, jotka oli järjestetty Vaasankesä festivaalin kanssa yhteistyössä. Samalla olin työskennellyt Kuopion kaupunginteatterissa, ensin harjoittelijana verstaalla ja tarpeistossa, ja sitten tarpeistonvalmistajan viransijaisena vuoden ( tuohon aikaan maakuntateattereissa oli vielä tarpeistonvalmistajan virkoja olemassa). Varhaisten opiskeluaikojeni Kuopio oli vielä vireä paikka ja kun olin mukana myös Ylioppilasteatterin toimintaan tulin tavanneeksi monia hahmoja jotka ovat tänä päivänä menestyneet teatterimaailmassa ja omalla urallaan erinomaisen hyvin. Antti Majanlahti oli ensimmäinen ohjaaja, jonka kanssa tein töitä ylioppilasteatterissa Boris Kaburin Robotti Rops näytelmässä. Ollessani tarpeistonvalmistajana kaupunginteatterissa, sain seurata mielinmäärin teatterin harjoituksia. Reilun vuoden aikana teatteri toteutti toistakymmentä produktiotaja itse olin pohjattoman kiinnostunut kaikesta teatteriin ja taiteeseen liittyvästä. Imin sisääni tuota teatterin maailmaa; eri ohjaajien työskentelytapoja, eri lavastajia, näytelmätekstejä, asenteita ja näkemyksiä. Rakkaus kirjallisuuteen oli hyvin linjassa näytelmien lukemiseen ja analysointiin. Sen muutaman vuoden aikana jonka olin ylioppilasteatteri toiminnassa Kuopiossa mukana, siirryin lavastajasta hallituksen puheenjohtajaksi ja teatterin johtajaksi. Kirjoitin ja ohjasin itse näytelmät Tönttö pelle, Kultasiipi (nukketeatteria) ja Orfeus; kaikki tämä ennenkuin olin täyttänyt edes kahtakymmentäneljää vuotta. Lisäksi debytoin näyttelijänä YT:n Avomerellä esityksessä, joka menestyksestä huolimatta ei tuottanut enempää roolitöitä. Lavastus tuntui omimmalta osa-alueelta teatterissa. Samoina vuosina tein myös yhteistyötä Kuopion Konservatorion ja Kaupunginorkesterin kanssa ja toteutimme muutamia musiikkiteatteri ja pienois-ooppera esityksiä Kuopion musiikkikeskukseen ja Urheiluhalliin, jotka minä sain lavastaa.

Miksi sitten piti lähteä korkeakouluun opiskelemaan lavastajaksi, eivätkö opinnot Koivumäen kansanopiston kuvataidelinjalla tai toimiminen Kuvanveistäjä Pauno Pohjolaisen apulaisena olisi antaneet eväitä toimia ikäänkuin Kuopion Andy Warholina; Ylioppilasteatterista oli jo muodostunut paikallinen pohjois-savon Factory, performansseineen ja bändi keikkoineen, varsinkin sen muutettua Torikadun pienestä puutalosta hulppeisiin Turon-tekstiilitehtaalta vapautuneisiin tiloihin. Jopa teatterikoulun sen aikuinen näyttelijäkurssi vieraili tilassa Toni Edelmanin johdolla, esittäen täysille saleille omaa musiikkiproduktiotaan. Mielenkiintoista meininkiä, mutta kaikella on aikansa.

Itselleni tärkeä käännekohta oli kun Nukketeatteri Peukalioptissa työskennellessäni, kun tapasin Puolalaisen teatteriohjaajan Tadeus Paidavan Opolesta, joka kertoi minulle nuoruutensa kohtaamisista Jerzy Grotowskin kanssa ja siitä miten Köyhyyden Teatteri sai alkunsa hänen kotikaupungissaan. Mikä mullistava vaikutus sillä oli heihin, jotka olivat mukana silloin viisikymmäntäluvun lopulla tai miten ohjaaja Anna Proskowska selitti minulle Stanislavskilaisen metodin ja biomekaniikan eroja teatterikiertuillamme Saksan ja Neuvostoliiton alueilla, joissa olin mukana matkassa avustajana.
Kuitenkin ensimmäinen lavastuksen opettajani oli Jerzy Skarzynski, joka oli palkattu tälle edellämainitulle nukkemestarikurssille opettajaksi. Varsinaisestihan hän oli arkkitehti, lavastaja ja lavastustaiteen professori Krakovan yliopistosta, joten hän myös teetti meillä nukketeatterin opiskelijoilla lavastus harjoituksia ja luennoi Bauhausista ja teatterihistoriasta. Jerzyn opiskeluaikana Krakovan taideakatemia oli joutunut sodan jaloissa natsien haltuun ja hän oli liittynyt Tadeusz Kantorin maanalaiseen teatteriin, Tarinat joitä hän kertoi Kantorin teatteriestetiikan synnystä ja heikkolaatuiset vhs-nauhat joilta katsoimme pätkiä Kantorin esityksistä muuttivat oman käsitykseni teatterista: teatterihan on vahva oma taidemuoto, teksti ei ole kuin materiaalia ja esitys on aina ainutkertainen ajassa ja tilassa tapahtuva teko. Silloinhan ei puhuttu vielä post-modernista, mutta nämä esitykset nimenomaan olivat sitä. Tätä valaistumista ja näkemystä olen kantanut kaikki nämä vuodet. Uskon että teatteri on valovoimainen ja merkityksellinen taidemuoto, ehkä paras kaikista. Tietysti maalaaminen ja näyttelyiden pitämin on erilaista, henkilökohtaisempaa ja kontemplatiivisempää. Teatterissa pidän sen yhteisöllisyydestä ja pyhyydestä. Teatterin juuret ovat kuitenkin palvontamenoissa ja jumalan kasvojen näyttämisestä rituaaliin osallistuville. Jako esitystaiteeseen ja nykyteatteriin on minulle vähän hankala ymmärtää tältä pohjalta, ennen puhuttiin visuaalisesta tai fyysisestä teatterista. Uskon siihen että jos on esiintyjä, näyttelijä niin tästä yhtälöstä yleisön kanssa syntyy esitys.

Hieno muisto on myös Saksan Bohumista kun olimme Figurentheatre festivaalilla esiintymässä kahdeksankymmentäluvun lopulta, teatterimme esitys oli loppunut ja minä, avustajan roolissa kömmin lavasteiden takaa, mustaa huppua päästäni kiskoen, takaisin näyttämölle. Lavasteiden purku olisi pitänyt aloittaa heti, mutta yleisö olikin jäänyt suurelta osaltaan saliin istumaan, hämmentyneenä siitä mitä olivat nähneet. Suomalais-Puolalaista outoa estetiikkaa. Siihen aikaan ajattelin että tämä nyt on vain tälläinen Länsi-Saksalainen normi; että jäädään keskustelemaan esityksen jälkeen, mutta myöhempinä vuosina kun olen vierillut Saksassa lavastamieni esitysten mukana olen huomannut että niin ei todellakaan ole, ehkä teatterifestarien iltajuhlissa tapahtuu enempi kommunikointia. Esitysten katsomosta saatetaan lähteä ovet paukkuen kesken pois jos teos ei miellytä. Sittemmin olen ollut mukana Saksaan suuntautuneilla keikoilla, kun Kansallisteatteri on vieraillut Wiesbadenissa Arto Salmisen Varasto esityksellä ja Ryhmäteatterin Jäniksen vuodella Heidelbergissä. Arvostan saksalaista teatterin tekemistä korkealle, eikä ainoastaan Berliinissä tehdä hienoa teatteria vaan myös muualla olen nähnyt loistavia esityksiä. Saksalainen teatteri on ainakin vaikuttanut siihen miten videoprojisoinnit ja live-kameratyöskentely on valunut myös Suomalaiseen teatteriestetiikkaan. Itse olen aina pyrkinyt pohtimaan sitä miten projisoinnit ja teatterin estetiikka törmäytetään yhteen, mitä lisäarvoa tästä saadaan ja onko se mielenkiintoista vai tylsää; ensimmäisiä kokeiluja oli Ryhmäteatterin Eläviä ja Kuolleita vuonna 2000, esityksen ohjasi Esa Leskinen, (jonka kanssa olin tullut Ryhmäteatteriin 1997 Dostojevksin Idiootti näytelmän myötä, jonka lavastus oli myös lopputyöni Taideteolliseen korkeakouluun.) Eläviä ja Kuolleita esityksen lavastus muodostui koko näyttämön reunoja kiertävästä elävästä tulesta, sekä parista videomonitorista valmiiksi kuvatuista videoista. Seuraava isompi videoproja kokeilu oli 2003 Kansallisteatterissa, jossa Dostojevskin Riivaajien maailma oli täynnä livekuvaa ja video inserttejä; Volksbuhnen tyyliin. Näyttämökuva piti saada myös täysin tyhjäksi, jolloin kaikki projisointiseinät nousivät näkymättömiin ja keskeltä pyörönäyttämöä nousi lasiseinäinen huone, näyttelijä kyydissään, jossa viel kaiken hyvän lisäksi satoi vettä. Koko homma pyöri ja lopuksi lasihuoneen ympärille, lattian läpi, nousi palavia terästorneja. Tämä on muuten ainoa kerta kun mallipalaverissa on sanottu että ei tule onnistumaan. ( kyllä se saatiin sitten onnistumaan, vaikka ei ollut helppoa).

Ryhmäteatterissa tehty Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan oli jo sitten moninaista projisointien ja visuaalisuuden vyörytystä. Taikuri Tatu Tynin illuusiot vuorottelivat, draaman ja elokuvapätkien kanssa. Katsomon alle oli rakennettu Saatanan seurueelle asunto, jossa kohtaukset kuvattiin suorana ja sieltä oli myös pääsy katsomon läpi näyttämölle. Tuohon maailman aikaan liityi jotenkin kilpajuoksu siitä että kuka tai mikä teatteri saa kuvattua näyttelijän kasvoja kameralla lähikuvassa hienoiten ja heijastettua tämän mahdollisimman isolla valkokankaalle. Se mikä oli ollut kahdeksankymmentäluvun lopussa hankalaa ja kallista oli nyt kaksituhattaluvulle tultaessa helppoa ja edullista. Videotykkien teho nousi ja hinnat laskivat.
Ryhmäteatterin esitys Päällystakki vuonna 2009 oli sitten ihan erilaista estetiikkaa, äärimmäisen pelkistetty tyhjän tilan ratkaisu. Päähenkilökään ei puhjennut puhumaan kuin vasta esityksen puolessavälissä. Tein esitykseen myös puvustuksen ja lavastuksen. Näyttämöllisen idean sainkin suoraan Gogolin novellista, missä kirjailija kuvaili juhlien aikana naulakkoon ripustettuja vaatteita. Näyttämön sivulle tuli raskaat, teräsputkista hitsatut naulakot, joihin ripustettiin kaikki roolivaatteet, päähineet ja peruukit. Tämä viittasi myös Ryhmiksen historian Nyhjää tyhjästä esitykseen, joka perustui täyteen improvisaatioon. Roolihahmoja oli näytelmän eka versiossa yli sata, joista sitten harjoitusaikana jäi pari kolmekymmentä pois. Parhaat jäivät. Tämä oli varsinaista prosessi työskentelyä. Kun jättimäinen päällystakki tanssii itestään, Suosalon Manun näyttelemän Akaki Akakijevitsin unessa, tuntui siltä kuin mahdoton voisi muuttua mahdolliseksi: tätä teatteri on.

Olen urani varrella tehnyt yli sata lavastusta, ehkä aika paljon enemmänkin jos katsoo koko kolmenkymmenen vuoden ajalta, jota olen tätä työtä tehnyt. Suurimman osan töistäni olen tehnyt pääkaupunkiseudulle, Kansallisteatteriin, Helsingin ja Espoon Kaupunginteattereihin, Unga Teaterniin ja Ryhmäteatteriin, mutta myös Porin, Kuopion, Seinäjoen ja Lahden kaupunginteatterissa olen vieraillut. Tampereen työvis, Turun Linnateatteri kuuluvat listaan. Mukaan mahtuu oopperaa, musikaaleja, tanssiteatteria, revyytä, improteatteria ja nukketeatteria. Eniten maailmalla kiertänyt ryhmä, jonka kanssa olen matkustanut ryhmän jäsenenä mukana on Anatomia Ensemble. Ryhmän esitys Anatomia Lear on vieraillut ainakin Banska Bytricassa Slovakiassa, Istanbulissa Turkissa, Moskovassa, Kolnissä Saksassa ja Gdanskissa Puolassa. Kutsuja ryhmä sai myös Berliinistä, Pietarista,Teheranista ja Buenos Airesista, sekä monista muista paikoista. Anatomia Learin ohjasi Mikaela Hasan ja se oli lähes sanaton esitys, toteutettuna kolmen näyttelijän, teatterinukkejen ja esineteatterin keinoin.

Olen aina ollut freelancer, mikä on epävarmaa ja epävakaata toiden suhteen, mutta samalla antoisaa ja vapaata, ja se on vienyt kohti kiinnostavia produktiota ja työympäristöjä. Etukäteen ei voi tietää minkälainen mistäkin esityksestä tulee. Tuomalla itse oman kokemuksen, näkemyksen ja ammattitaidon mukanaan voi vaikuttaa suuresti lopputulokseen. Näytelmä tekstistä tai konseptista on tärkeä löytää jotain itselle tärkeää ja henkilökohtaista, joka avaa tien luovaan prosessiin. Mitä enemmän annan itsestäni tölle, sitä enemmän saan myös takaisin. Jokainen taiteilija tai lavastaja on erilainen ja katsoo maailmaa siitä perspektiivistä minkä kaltaisen elämä on hänelle muovannut. Tämän autobiografian kautta tarkastelen tätä omaa historiaani vasten. Kiinnostavaa on ollut viimeisen kuluneen vuoden aikan tehdä niin monenlaisia esityksiä koronaepidemiasta huolimatta: Työviksen David Mametin Karvas pala kertoi MeeToo ajan alkusysäyksestä, Juha Vakkurin Mannerheim Porin teatterissa suhteesta Saksaan maailmansotien aikana ja Ryhmäteatterin Veera Tyhtilän Usko, toivo ja huijaus oli post-internet ajan taidepläjäys ( Yle taltioi esityksen, kun esityskausi katkesi keväällä poikkeustilaan). Suomenlinnaan tehtiin kesäksi Elling, joka oli ensimmäisiä rajoitusajan esituksiä joihin otettiin yleisöä katsomoon tiukkojen turvatoimien saattelemana. Syksyllä tein Helsingin Kaupunginteatteriin Ilallinen ystävien kesken ihmissuhde draaman Pasilan näyttämölle, Unga Teaternin Kaislikossa suhisee esityksessä sekoitettiin naamioteatteria ja nukkeja ( Max Bremer opetti naamioteatteria ) ja viimeksi Lahden teatterissa tuli ensi-iltaan Molieren Saituri, jossa näyttämöllä on myös kaksi barokki-muusikkoa. Tällä hetkellä työskentelen Berliinin taivaan alla -nimisen produktion suunnitelun parissa, esityksen olisi tarkoitus tulla Tampereen työvänteatterin ohjelmistoon syksyllä 2021.